talazüek – [city of immortality] – dokumentatio No. 1 Fiktio
Vuonna 1864 Sinkiang (uusi rajaseutu) oli uiguurien aluetta. Heidän maansa romahti itään levittäytyvän tsaarin valtakunnan edessä. Tuona vuonna heidän oli luovutettava alueensa. Näinä sekavina aikoina käynnisti Jenö Henrik Schimfeld Talazüek- tutkimuksensa. Hänen oli työskenneltävä nopeasti ennen kuin se, mitä hän oli pitkään etsinyt ja minkä vuoksi hän alueelle oli jäänyt, katoaisi lopullisesti historian hämärään. Venäläisiä se ei kiinnostanut, he olivat valloitus eivät tutkimusretkellä. Vaikka Schimfeldin venäläiset kollegat Pietarissa olivatkin hyväntahtoisesti varoittaneet häntä odotettavista tapahtumista, luotti hän silti loppuun asti työnsä esteettömyyteen. Jenö Henrik Schimfeld, tämä epäoikeudenmukaisesti unohdettu tiedemies, oli ensimmäinen tutkija joka alkoi työskennellä Talazüekin parissa. Kahdesta kirjasestaan (Talazüek, Takaisin elävien maailmaan, Budapest 1878, Akadémiai Értesítö sekä Talazüekin uskonto- ja rituaalikirja, Budapest 1881, Akadémiai Értesítö XXXVII nide, 1.- 4. toukokuuta vihko) huolimatta ei hän saavuttanut tiedepiireissä vastakaikua.
Alun perin 1850- luvun alussa teki Schimfeld Kaukasuksella maan-mittauksia. Se oli hänen ensimmäisen retkikuntansa tehtävä. Mutta mitä pitempään hän seudulla oli, sitä selvemmin hän tunsi sen erilaisten kansanryhmien salaperäisen, magneettisen vetovoiman. ” aloin kiinnostua kansanryhmistä siinä mielessä, että mistäköhän ja millä tavoin nämä heimot ja kansansirpaleet olivat ajautuneet näille seuduille Kaukasuksen loputtomiin aaltoilleen kansainvaelluksen aikana ja että missä määrin niiden vaelluksen syy ja lähtöpaikka olivat osoitettavissa.” Myöhemmin hän jatkaa: “Ihmiset puhuvat paljon eräästä kaupungista, joka sijaitsee tai sijaitsi Kaspianmeren itäpuolella, ja kertovat siitä kummallisia tarinoita.” Schimfeldillä oli mielessään kaksikin asiaa. Hän ei voinut puhua tästä kaupungista Akatemialle eikä Venäjän viranomaisille, sillä koko juttu vaikutti niin uskomattomalta, ettei hän voinut toivoa saavansa matkalleen minkäänlaista tukea. Oli viisas päätös lähteä tutkimaan Tien-šanin vuoristoa maanmittausmielessä. Niin hän vuonna 1858 perusteellisten ennakkovalmistelujen jälkeen lähti toiselle tutkimusmatkalleen.
Tien-šanin korkeimmat, taivaisiin kurkottavat lumihuiput olivat tiede-maailmalle tuolloin vielä täysin tuntemattomia. Ankara ilmasto, miltei luoksepääsemättömät kalliot, ikilumen ja jään peittämät, veitsenterävät vuorenharjanteet ja pelottavat kielekkeet eivät hirvittäneet vain taikauskoisia paikallisia vaan myös ulkomaisia tutkijoita. Ammattikirjallisuuskin pullisteli virheellisiä väitteitä ja vääriä tietoja. Korkeus-mittausten puuttuessa vuoriston korkeimpia huippuja ja merkittävimpiä solia ei tunnettu, mutta perättömiä, paikkansapitämättömiä tietoja liikkui myös jäätikköalueiden laajuudesta. Puhumattakaan paikallisista asukkaista. Paikallistietojen puute heijastuu erinomaisen venäläisen geologin Ismatovin vuonna 1849 paperille piirtämiltä riveiltä: “Tien-šanin vuoriston koko jäämassa on tuskin suurempi kuin se mikä peittää Elbrusia ja sen yhteenlaskettu jäätikköalue on pienempi kuin Mont Blancin ryhmän.” Vuoriston sisäosista, joita ihmisjalka ei ollut tallannut, ei ollut luotettavia karttoja, käytettävissä ei ollut myöskään kuvauksia saati valokuvia vaihtelevista maisemista ja paikallisista kansoista.
Juuri tämä salamyhkäisyys, tuntemattomuus oli herättänyt Schimfeldin huomion ja näin hän muistelee ensimmäisiä askeleitaan: “Tien-šanin koskemattomissa korkeuksissa avautuu erittäin kiitollinen kenttä kaikille niille maantieteilijöille ja etnografeille, jotka ovat saaneet oppinsa Kaukasuksen kovassa koulussa, osaavat sysätä esteet tieltään ja uskaltavat rohkeasti kohdata vaarat, jotka vaanivat joka askeleella näiden jäisten jyrkänteiden keskellä. ” Toteuttaakseen tavoitteensa menestyksekkäästi otti Schimfeld mukaansa koetellun, kokeneen vuoristo-oppaan, kirgiisi Satip Asditin. “Hyvän osan matkastani omistin tietyn Talazüekin kaupungin etsintään. Vuoristokiipeilystä ja jäätiköillä harhailusta ei ihminen yksin selviä, vaan on tällä tuntemattomalla seudulla jatkuvassa kuolemanvaarassa. Turvaa ei ole ilman hyvää ja luotettavaa opasta. ” Saman varoituksen sanan hän sai myös Pietarissa kollegoiltaan. Vierasta kieltä puhuvien tuntemattomien kansojen asuttamiin lumisiin laaksoihin matkaava tutkija törmää sellaisiin vaikeuksiin, joista ei omin avuin selviä. Vuoristolaiset ovat erittäin köyhiä eivätkä voi näin ollen tarjota merkittävää apua, joten tutkijan on tehtävä erittäin huolelliset ennakkovalmistelut turvatakseen varman suunnistuksen, kuljetuksen, majoituksen ja ruoan. Valloittavan persoonallisuutensa ja suhteidenluontikykynsä ansiosta Schimfeld voitti ajan mittaan venäläisten viranomaisten tuen. He kokosivat retkikunnan varusteet Kaxgarissa pakaten erityisellä huolella tieteellisiin tutkimuksiin ja mittauksiin tarvittavat välineet ja huomattavan raskaan alkeellisen kameran ja särkymisherkät filmilevyt. Päiväkirjamerkintöjen mukaan he lähtivät kohti Tien-šania 20. kesäkuuta 1858. Matkan kuluessa kohosi Tien-šanin maalauksellinen maailma vähä vähältä retkikunnan edessä. Luonnon kauneuksien ylevyyttä lokasivat ihmisen kurjuuden merkit, kylien alkeelliset kivistä kyhätyt tallimaiset majat. “Epäilin matkalla moneen kertaan Talazüekin olemassaoloa. On vaikea kuvitella että täältäpäin voisi löytää mitään rikasta kulttuuria. Pelkään että köyhyys on saanut ihmiset uskomaan muinaiseen rikkaaseen kulttuuriin,” Schimfeld kirjoittaa.
Majesteettiset maisemat, sädehtivien jäälakien peittämät, kunnianarvoiset vuorijättiläiset lumosivat retkikunnan jäsenet, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat Tien-šanin tuntemattomaan vuorivaltakuntaan. Harmi ja viivästely, joka aiheutui karavaanin etenemisestä, kuormajuhtien huolehtimisesta, ihmisten ohjaamisesta, varusteiden purkamisesta ja pakkaamisesta remmein ja köysin, ei ollut aivan pieni. Tämän koin itsekin matkallani 1991; sikäläinen ilmasto ei ole niistä päivistä juurikaan muuttunut. Vaikeuksista huolimatta jatkoi Schimfeld matkaansa keskeytyksettä. Vuoristolaiset kuuntelivat kauhistuneina suunnitelmaa kaupungin etsimisestä. He eivät huolineet pioneerityötä mistään hinnasta. Talazüekin kaupungin ympärillä leijaili liikaa legendoja ja kirouksia. Schimfeldkin tajusi vasta vähitellen tielleen kertyneet jatkuvasti kasvaneet vaikeudet. Päivittäisestä kymmenen kahdentoista tunnin vuorikiipeilystä aiheutunut nääntymys ja yön levon keskeyttäneet sään vaihtelut saivat etsimisen tuntumaan toivottomalta hamaan loppuun asti. “Kostea sumu oli noussut joka puolelle. Yöllä sitten puhkesi myrsky. Ukkosen jyminä ja salamoiden rätinä sekoittuivat tuulen ulinaan. Vuoret vastasivat hirvittävään sekamelskaan valtavalla kaiulla ja pian saattoi kuulla sateen piiskan, kun se hakkasi kielekkeitä. Makuupussimme tarjosivat surkean suojan päälle tulvivassa myrskyssä ja sateessa. Millainen yö! Kuka tietää kuinka pitkään viruin unettomana kuunnellen hullua äänten melskettä, hillittömien luonnon-voimien ulvovaa jylyä. Makasin siellä ajatuksiin uppoutuneena kaukana kaikista ihmisen asuttamista paikoista, korkealla viimeisen viheriän laakson yllä. Hyinen viima puree luihin ja ytimiin, leiripaikka on surkea näky ja kuitenkin poikkeuksellisessa tilanteessa, joka oli temmannut meidät maailman arkisesta menosta, oli jotain joka innostaen läpäisi koko olemuksemme ja jonka pelkkä muisto piristää.” Siteerasin Schimfeldin päiväkirjaa näin pitkälti saadaksemme lähtökohdan siihen, miten vaikeissa oloissa hän työskenteli.
Vaikka Schimfeld ei olisi löytänytkään Talazüekiä, voi hänen ensimmäistä yritystään pitää silti onnistuneena. Hän kartoitti Gultšan, Alaj-këlin ja God-îarin eli Talazüekin ympäristön asukkaiden uskonmaailman. Näiden kertoman perusteella hän pystyi kokoamaan talazüekiläisten uskonmaailman. Vaikka hänen kameransa ja lasilevynsä putosivatkin vieremää pitkin liukuen syvyyteen, pelasti hän piirustustaidollaan retkikunnan työn jälkipolville. Näiden määrättömän arvokkaiden piirrosten dokumentit ovat kaikessa merkittävyydessään tiedepiirien saatavilla. Schimfeld palasi takaisin vielä kolmesti ja vaikka hän keräsikin laajan aineiston Talazüekin ympäristöstä, ei minulla valitettavasti ole tietoa siitä, löysikö hän itse kaupungin. Hän ei mainitse sitä muistiinpanoissaan eikä päiväkirjassaan.
Kuten mainitsin, Schimfeldin ensimmäinen kirja ilmestyi 1878 Akatemian kustantamana erittäin pienenä painoksena, joten se pysyi suuren yleisön tavoittamattomissa. Toinen ilmestyi 1881, mutta tämän suurenmoisen professorin elämäntyö ja tutkimus vajosivat lopullisesti unohdukseen hänen kuollessaan 1903. Nämä työt saivat pölyttyä vuosikymmenet, kunnes löysin ne sattumalta 1989. Julkaisin Talazüekin kaivauksista jo 1995, mutta uskomattomien taloudellisten vaikeuksieni vuoksi kirja jäi puutteelliseksi ja kaivauksetkin etenivät vaivalloisesti. Pahoittelen siis ennalta ajoittaista toistoa mutta joudun silloin tällöin siteeraamaan ensimmäistä kirjaa. Tästä riippumatta kaivaukset jatkuvat edelleen ja kestää todennäköisesti vuosia ennen kuin työt tulevat päätökseen.
TALAZÜEKILÄINEN KOSMOLOGIA
Talazüekiläiset kuvittelivat maan spiraalinmuotoiseksi (maa)munaksi. Munan sisuksissa piili syvyys, alinen maailma, kuoleman (Akager) maailma. Munan katolla (tai navalla) levisi maa, jota joka puolelta ympäröivät suuret vedet. Talazüekiä talazüekiläiset pitivät maailman keskuksena. Sitä ympäröi Ergen, korkeuksien vuoristo. Pyhä vuoristo, Talazüekin ja muiden jumalien vuoristo joka yhdisti maan ja taivaan. Tähtitaivas, aurinkolinnun munan kuoret, levisi kattona maan yllä kiertäen kehää Ergen vuoriston ympärillä. Taivaan ja maan välillä kiersi seitsemän planeettaa kuin suuret elävät olennot, siellä liikkuivat myös pilvet, tuulet, salamat, sateet jne.
Perimätiedon mukaan ei maailma alunperin ollut jakautunut kolmeen osaan. Vasta kun Akager avasi munan kuoren ja muutti alas syvyyteen luomaan oman maailmansa. Tämän kolmeen osaan jakautuneen kaikkeuden kansoittivat erilaisten olentojen, kansojen, henkien ja jumalten joukko. Jotkut niistä, kuten ihmiset ja eläimet, elivät vain pienessä osassa suurta kaikkeutta. Toiset, kuten henget ja jumalat, liikkuivat eroa tekemättä kaikilla maailman seuduilla. Henget olivat hyvien tai pahojen tai täysin neutraaleiden luonnonvoimien personoitumia, jotka mieltymyksiensä mukaan tekivät hyvää tai pahaa, säätelivät taivaankappaleiden järjestystä aina vuodenajoista alkaen, saivat tuulet puhaltamaan, sateen vuotamaan, siemenet itämään, antoivat kylvön, suojelivat tai tappoivat sitä mikä oli elollista.
Kutakin kaikkeuden kolmesta osasta hallitsi yksi jumala. Taivaassa Talazüek, maassa Ergen ja syvyyden pohjalla Akager.
Talazüek oli taivaan henki, ruumis ja sielu, materiaalinen taivas ja taivaallista materiaa johtava järki. Ergen oli maan henki joka hallitsi maan pinnalla ja ilmakehässä. Se oleskeli mieluiten nimikkovuoristossaan Ergenissä, korkeuksissa. Tarkkaili maailmaa sieltä.
Akager oli syvyyden, kuolleiden herra. Se asui maan alla ja vesissä. Pimeissä, hämyisissä, mutaisissa paikoissa. Sinne se johti kuolleet ja hallitsi näitä. Kuolleiden valtakunnassa ei palkittu oikeamielisiä eikä rankaistu pahoja. Talazüekiläisten mukaan hyvän palkitseminen ja pahan rankaiseminen alkoi maan päällä ja siellä myös loppui. Talzükkieepos kertoo, että ennen kuin Korgaj hankki ikuisen elämän salaisuuden ja ihmisten piti mennä syvyyteen Akagerin maailmaan, oli näillä häviävän pieni mahdollisuus kuoleman jälkeiseen elämään. Talzükkiuskon mukaan kuolleella oli hetki aikaa löytää pimeässä syvyydessä elämän lähde. Akager luonnollisesti koitti estää tämän. Vain harvojen onnistui palata. Ajan kuluttua sielu irtosi kuolleesta lopullisesti eivätkä ne enää löytäneet pimeydessä toisiaan vaan nääntyivät hiljalleen ja kuolivat ikiajoiksi. Korgaj Eepos kertoo oikeastaan tästä kilpajuoksusta: pystyykö Korgaj hakemaan poikansa Atyejin takaisin Akageriltä.
Näiden kolmen jumalan alaisuudessa eli monia pienempiä jumalia, henkiä, demoneita ja hirviöitä keskenään ikuisessa sodassa ja rauhassa. Demonit ja pahat henget olivat vapautuneet Akagerin maailmasta. Vilahtivat varkain kaikkialle ja piileskelivät kaikenlaisissa hahmoissa vahingoittaakseen ihmisiä. Jotkut niistä olivat puolijumalia. Jotkut niistä hyökkäsivät luonnon yleistä järjestystä vastaan ja puuttuivat kaikkeuden kulkuun. Niiden päätavoite oli kaikkeuden uudelleenluominen. Toiset lyöttäytyivät pahoin aikein ihmisten joukkoon, menivät näiden sisään ja aiheuttivat sairauksia. Kuume, houreet, haamut ja muut hirvitykset kuuluivat kaikki tähän lajiin.
Talazüekin ensimmäisten asukkaiden jumaltenpalvonta oli todellakin oikeaa magiaa, jossa jumaluudelle osoitetut uskonnolliset laulut, tavat ja riitit muodostuivat kehittyneeksi, monimutkaiseksi järjestelmäksi, josta oli vain askel yhtä lailla monimutkaiseen ja pelottavaan ja samalla hämmästyttävään sarvien istuttamiseen, joka hakee riittien joukossa vertaistaan vielä tänäänkin. Sarvien istuttamisen jälkeen asiat yhtäkkiä muuttuivat. Jumalat, demonit ja muut asetettiin säännönmukaiseen hierarkiaan ja näin kehittyi kontrolloitava, selväpiirteinen järjestelmä. Korgajilta saatu ikuisen elämän salaisuus heikensi entisestään tätä jumal, henki ja hirviöriippuvaisuutta, kunnes niiden vaikutus lakkasi miltei kokonaan. Jäljelle jäivät Talazüek, Ergen ja jumalaksi muuttunut Korgaj, alisen maailman uusi herra.
KORGAJ EEPOS / KIRJA KUOLEMATTOMUUDESTA
“bildir bildir’c kende ulurkum egerkiz nasem tas türdüz talzük ajsur at kirhampaz kirgin” näihin sanoihin päättyy eepos, jota voisimme luonnehtia talzükkien raamatuksikin, sillä se sisältää maailman luomisesta lähtien kaiken mitä tekijä(t) on ajasta ja paikasta, ympäristöstä, itsestään ja historiastaan muistiin merkittävän arvoiseksi ajatellut. Kirja kuolemattomuudesta. Talzükkieepos syntyi suunnilleen vuosien 1130 ja 1142 välillä, ehkä juuri Talazüekissä. Se on kirjoitettu talzükin kielellä ja luonnollisesti riimukirjoituksella. Vaikka asiasta kiistelläänkin, on eepos mielestäni yhden ihmisen työtä, ja luultavaa on, että kirjoittaja kuului yhteen talzükin kansan johtajaperheistä, Kürgle-tuzikeihin. Schimfeld tunsi osan eepoksesta, sitä todistavat henkilökohtaiset muistiinpanot ja erään saksalaiskustantamon kanssa solmittu sopimus. Mutta vuonna 1903 Schimfeldin kuollessa katosivat sekä muistiinpanot että “raakakäännös”. Siksi olemmekin epävarmoja siitä, minkä osan Schimfeld oli löytänyt ja kuinka hyvin hänen käännöksensä oli onnistunut. Täytyy lisätä, että voimme suhteellisen varmasti väittää, että se osa jonka hän oli löytänyt, oli kopio, sillä alkuperäinen eepos oli temppelissä (eli Ob Uzukissa), josta Schimfeld ei ollut voinut tietää. Sitä vastoin vastauksetta jäi edelleen kysymys, mistä hän oli kopion hankkinut ja mitä sille oli tapahtunut.
Korgaj Eepos on erikoinen kirja. Sen on luonut pieni kansa, pukenut sanoiksi maailman luomisen, pyhät eläimet, kuoleman ilmestymisen ja taistelun ikuisesta elämästä. Eepos kertoo luonnon salaisuuksista, Talazüekin kansan historiasta, uskonnosta, laeista ja niin edelleen. Yksi kirja! Sanoja luodun maailman alkuperästä ja kaikkien asioiden synnystä. Talzükkien maailmasta. Korgaj Eepos pitää sisällään myös mysteerejä ja arvoituksia, tarkemmin sanoen sellaisia elementtejä (eikä niitä ole vähän), jotka avaavat laajan kentän erilaisille kielellisille merkityksille ja tulkinnoille. Kysymys oli lähestymisen näkökulmasta. Tarkastellako teosta uskonnon, filosofian, kirjallisuuden vai kansatieteen kannalta. Kukin tutkimustapa johtaa eri tulokseen. Pääasiassa siksi että jokainen näistä kasaa tyyliongelmia. J.K. Ihalainen ja minä päädyimme kirjallisuuden näkökulmaan, koska teksti käyttää paljon sille ominaisia tyylillisiä erityispiirteitä, kuten alliteraatiota, kertosäkeen kaltaista toistoa ja retorista muotoa. Jos oletamme, kuten jo totesimme ympäröivien kansojen kielistä, että kirjakieli ei juuri poikkea puhekielestä, niin talzükin puhekieli kuulostaisi meidän korvissamme puheenpidolta johtuen lauserakenteensa ominaisuuksista synonyymien peräkkäisyydestä ja kielellisen ilmaisun korkeasta tasosta. Teksti sisältää kuitenkin ongelmia, koska talzükin kieliopin tuntemuksemme on vielä tällä hetkellä valitettavan pinnallinen. Vaikka tunnemmekin kielen yleispiirteet, niin sen lakeja, tiukalta vaikuttavaa sanajärjestystä ja hioutunutta verbitaivutusta emme kuitenkaan riittävästi tunne. Tästä aiheutuikin lukuisia väärinymmärryksiä. Mutta perehtykäämme esimerkin valossa kääntämisen todellisiin vaikeuksiin. Koska riimukirjoituksessa sanat uurrettiin ilman välejä ja välimerkkejä, osiin jakamatta, on vokaalien ja kaksoiskonsonanttien pituus epävarma. Myöskään lukuja tai kappaleita ei ole merkitty.
Seinillä toistuu yksi sana: KÜRGLE. Se voi tarkoittaa seuraavia: kürgle ‘Jumalatar / Korgajin puoliso’ kürgle ‘yhden talzükkien johtajiin kuuluvan perheen nimi’ k’rgle ‘laukka, laukkaaminen’, käytetään myös muunnosta kergle kürg-le ‘hullu, järkensä menettänyt’ kürgl.. ‘punainen’ kü-gle ‘villi hedelmä’ Eivätkä mahdollisuudet lopu edes tähän. Eepos tulvii monimerkityksisiä sanoja. Emme voi sanoa edes tekstiyhteyden helpottavan ymmärtämistä, sillä lause voi sisältää useita monimerkityksisiä sanoja. Mutta en kiusaa tällä lukijaa enempää. Yhteenvetona voi sanoa että Korgaj Eepoksen kääntäminen oli suuritöinen urakka. Lisäksi työtämme vaikeutti se, että talzükin kieli on kuollut kieli, emme voineet tukea mihinkään tai kehenkään. Meidän oli rekonstruoitava talzükin kieli kirjain kirjaimelta.
Sándor Vály Talzük-tutkija Tarihstanin Akatemian jäsen
Fakta I.
SANDOR VALY SAI KRITIIKIN KANNUKSET
Taiteilija Sandor Valy sai tämän vuoden Kritiikin kannukset. Hänen katsotaan tehneen taiteellisen läpimurron Turun Aboa Vetus & Ars Nova -museossa viime vuonna olleella näyttelyllään sekä kahdella talazüek-projektia käsittelevällä kirjallaan.
Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset luovutettiin 39. kerran perjantaina Helsingissä. Tunnustuspalkinto annetaan vuoden aikana merkittävän taiteellisen läpimurron tehneelle, lähinnä nuorelle taiteilijalle.
Unkarilaissyntyisen Sandor Valyn (s. 1968) miltei koko 1990-luku kului yhden ainoan laajan taideteoksen parissa. Hän on monitaiteellisissa teoksissaan rekonstruoinut kuvitteellista muinaisten talazüekien kulttuuria. Tässä työssä hän on käyttänyt kuvataidetta, performanssia, musiikkia ja kirjallisuutta. Turun näyttely ja kirjat huipensivat projektin.
Palkinnon perusteluissa Valya kiitettiin yhä harvinaisemmaksi käyvästä ajattelutavasta ja asennoitumisesta; pitkäjännitteisyydestä ja kyvystä mennä aiheessaan yhä syvemmälle. Palkintolautakunta halusikin korostaa Valyn pitkäjännitteistä tinkimättömyyttä usein mediasidonnaisten, yksittäisten läpimurtotapahtumien ohella.
Valyn töitä leimaa käsitteellinen ja filosofinen ulottuvuus, joiden voimin hän liikkuu nykytaiteen eturintamassa. Toisaalta hän ankkuroituu lujasti taiteen perinteisiin, käsityöläisluonteeseen ja taitoon, sanotaan perusteluissa.
Turun Sanomat 13.5.2000
fakta II. lehdistö
Talazüekin salaperäinen maailma
“Pohjois-Kiinan ja Kirgisian rajaalueella sijaitsee tuntematon Talazüek, joka eli kulta-aikaansa 11.-12. vuosisadalla. Professori Jenö Henrik Schimfeld aloitti tutkimustyön alueella 1800-luvulla. Sittemmin tutkija Sándor Vály jatkoi professori Schimfeldin kesken jäänyttä tutkimustyötä ja kaivautui yhteen 20. vuosisadan arvaamattomimpaan arkeologiseen löytöön.”
Noilla sanoilla alkaa “Talazüek Ob Uzuk” -teoksen sisäkannen esittelyteksti. Sanat herättävät hämmentynyttä kiinnostusta. Jospa tuolta karulta ja tuntemattomalta alueelta voisi vielä löytyä jotain alkuperäistä loistoa ja viattomuutta, vuosituhantista viisautta, uusia näköaloja avaavaa voimaa? Sellaista, jonka tuntee menettäneensä, länsimaisen teknokratian tunkiessa väkivalloin joka kolkkaan.
“Talazüekiläisille kuolema oli hyvin tärkeä, koko kulttuurissa ilmenee kaipaus ikuisuuteen”, kertoo tutkija Sándor Vály. Mutta luento, jolla hän tämän kertoo, on otsikoitu “leikkiä kuoleman kanssa”, eikä hän esittele luennolla tutkimustyötään, vaan taidettaan.
Unkarilaissyntyinen taiteilija Sándor Vály on koko kymmenvuotisen Suomessa asumisensa ajan kehitellyt ja rakentanut “arkeologisia löytöjä” ja tarinaa historiasta, jota ei koskaan ollutkaan; Talazüekin kansasta.
Kautta historian on kirjoitettu ja raportoitu ja luotu kuvia tapahtumista ja kehityskuluista, joita kukaan ei itse asiassa kokenutkaan sellaisina. Joskus vääristymä on tahaton, useissa merkittävissä tapauksissa tarkoituksellinen. Mutta tässä tapauksessa, jossa sekä luoja että vastaanottaja ovat tietoisia itse aiheen virtuaalisuudesta, ei olisi oikeutettua puhua väärennöksestä.
Pikemminkin teos, tai teokset, johtavat pohtimaan itse taidetta, itse tekoa, sekä yleensä tekojen henkistä, vertauskuvallista, esikuvallista suuntaa. Sándor Vály puolustaa henkisyyden merkitystä: “Olemassaolo on väärennetty elämäksi. Nyt eletään elämää. Minä vain korjasin takaisin. Talazüekissä oli olemassaolo eikä väärennetty elämä.”
Toisaalta teoksiin voi suhtautua vapaasti nauttien, ilman kiihkeitä pyrkimyksiä naureskellen elämälle, Válylle ja itselleen. Vály ei ole tyytynyt pelkkiin kirjoituksiin, vaan nuolenpääkirjoituksen ja kieliopin lisäksi hän on “rekonstruoinut” myös talazüekiläistä musiikkia, taidetta, käyttöesineitä, arkkitehtuuria, muumioita… Tulos on toisaalta hätkähdyttävän perinpohjaista, taidokasta ja laaja-alaista, toisaalta kotikutoista ja sisäänlämpiävää; toisaalta suureellista, toisaalta ei elämää suurempaa. Varmasti tämä työ, sekä tekeminen että tulos, ovat tuottaneet maailmaan iloa…
Juha Uski
Talazüek
Helsingin sanomat 16.09.1995 kulttuuri ”Paikan valinta on mitä onnistunein. Oikeassa muinaismuistojen tyyssijaassa Vályn mielikuvituksellinen matka Talazuekin – alkaa tuntua yhtä todelliselta kuin mikä tahansa muu antropologinen seikkailu…. Vályn tutkimusmatka dokument-teinen tekee tieteestä taidetta. Tavallan se on sukua Carlos Castanedan intiaanitutkimuksille….. Vályn matkan voisi katsoa paitsi postmoderniksi ironiaksi suurista antropologisista kertomuksista myös kunnianosoitukseksi niille. Tiedemiesten ja epäilijöiden lisäksi myös okkultistit, mystikot ja muut rajatiedon ystävät löytänevät Vályn töistä omat syvällisemmät merkityksensä. Taas kerran voi ihmetellä miten häilyvä onkaan faktan ja fiktion raja.”
Anne Rouhiainen
Talazüek Taide 1995 „Koko Vályn projekti on myös sitä tulevaisuutta, joka kääntää selkänsä nykytaiteen kuivaksikeitetylle tyylille. Se kaivautuu hautoihin, jotka on luultu jo tyhjentyneen mysteereistä. Hän muunta, muovaa, polttaa, rikko, maaduttaa rituaaliveneensä juuri sellaisiksi, mikä meissä viehättää ja kauhistuttaa muinaislöytöjen ääressä; ajan murentava pysähdyttävyys…Tämä tutkimus on kuitenkin vain johdatusta katsojan silmän kaivauksille itse teoksissa, jossa historian muisti toimii kierrätystaiteen vipusena.Taiteilijan käsityöläisyyden palauttaminen saman hengen yhteyteen, jolla talot, työkalut, astiat, aidat, ansat ovat tehdyt aikojen halki, on eräs tie ihmiseen. Ei niinkään ”kansaan” vaan uneen, jossa ihmiset syövät vielä samasta sydenmuotoisesta arkkityyppien dadasta.”
Erkki Pirtola
Ainutlaatuinen aikamatka kuolemattomuuden kaupunkiin
Muinainen Talazüek herää henkiin ennennäkemättömän laajana ja monipuolisena näyttelynä Ars Nova -museossa. Kuvataiteilija Sándor Vályn kymmenen vuoden työ huipentuu näyttelyyn, joka on taiteilijan mukaan myös koko projektin päätepiste.
Näyttelyssä on esillä arkeologis-historiallista aineistoa savitalujen tekstifragmenteista hääkoruihin ja ainutlaatuiseen aurabassoon. Kokonaisuus huipentuu massiiviisen 6. auringon kiveen, jonka kuvaama sykli yllättäen jatkaa ajanlaskuamme siitä, mihin Meksikosta löydetty 5. kivi päättyy, eli vuodesta 2013.
Näyttelyssä on esillä valikoituja otteita Talazüekin kansan historiasta, kielestä, kirjoituksesta, kulttuurista ja arkeologiasta.
Turun Sanomat 25.11.1999
Kimmo Lilja
Täydellinen fiktio
Se, että näyttely on esillä nimenomaan nykytaiteeseen keskittyvässä Ars Novassa eikä argeologisia löytöjä esittelevässä Aboa Vetuksessa kertoo sen, mitä on yksittäisiä esineitä katsoessaan vaikea uskoa: kuolemattomuuden kaupunki Talazuek Ob Uzuk ja kaikki siihen liittyvä on kokonaan Sándor Vályn mielikuvituksen tuotetta, alusta loppuun hänen tekemäänsä. Kaikki on mahdollisimman todellista, olemassaolevaa. Jopa kieli, jota ei ole maailmanhistoriassa puhunut kukaan muu kuin taiteilija itse.
– Myös vaimoni ja lapseni osaavat sitä jo jonkin verran, kymmenen vuotta urakkansa parissa puurtanut taiteilija vakuuttaa.
Todellisesta urakasta onkin kysymys. Näyttely on kaiken muun lisäksi myös uskomaton taidonnäyte. Vály tuntuu hallitsevan kuvataiteen eri tekniikat täysin suvereenisti.
Unkarilaissyntyinen ja kotimaassaan taidekoulutuksen hankkinut Vály muutti Suomeen kymmenen vuotta sitteen. Tuolloin pääsi vauhtiin jo Unkarissa syntynyt ajatus etsiä vastaus kysymykseen: mitä on kuolema?
– Tuo kysymys oli vaivannut minua lapsuudesta saakka. Tässä näyttelyssä kysymykseen on löydetty jonkinlainen vastaus, uskoo Vály.
Kansa jakuolemattomuus
Ihmisen ja kuoleman suhdetta pohtiessaan taiteilija siis tuli löytäneeksi Pohjois-Kiinan ja Kirgisian raja-alueelta ennestään tuntemattoman kansan ja sen kuolemattomuuden kaupungin.
Näyttelyn luokitteleminen on hankalaa. Amanuenssi Ilkka Tikkanen korostaa, että kyseessä ei ole tavanomainen käsitteellinen rekonstruktio, vaan Válylla sisältö on vähintään yhtä tärkeätä kuin esitystapa tai muoto.
Näyttelyn alkupisteenä ovat fiktiivisen professori Jenö Henrik Schimfeldin keskenjääneet kaivaukset 1800-luvun lopulta. Professorin työtä jatkoi tutkija Sándor Vály, jonka tutkimusten pohjalta syntyi Talazüek Ob Uzuk.
Näytelyyn liittyy myös kaksi kirjaa, Sándor Vályn professori Schimfeldin muistolle omistama Nekropolis, seikkaperäinen tietoteos Talazüekin historiasta ja kaivauksista.
Vieläkin merkittävämpi lienee talazüekilaisten kansallisepoksen Korgaj Eepoksen suomennos, josta vastaa Tarishtanin Akatemian kielitieteilijä J.K. Ihalainen. Teos sisältää maailman luomisesta lähtien kaiken, mitä tekijä(t) ovat pitäneet muistiinmerkitsemisen arvoisena. Kyseessä on siis kirja kuolemattomuudesta.
– Mielenkiintoista on, että vaikka kaksi riviä eepoksen alusta on jäänyt kadoksiin, se alkaa silti maailman luomisesta, Vály kertoo.
Näyttelyssä on mukana kymmenen savitaulua, joihin jokaiseen on taiteilijan mukaan piilotettu pieni apokryfi.
Pässinsarviset ihmiskallot
Keskeisessä asemassa näyttelyssä ovat oudot sarvipäiset hahmot. Talazüekilaisten uskomuksen mukaan pässi on sielun kantaja. Sen vuoksi he pyrkivät liittämään pässin sarvet omaan pääkalloonsa, kertoo Vály. Todisteena tästä mukana on myös tarkkoja latinankielisä anatomisia tutkielmia ja kaavakuvia.
Vuonna 1968 Budapestissa syntynyt Vály on esitellyt Talazüek-aineistoaan vuosien varrella useissa näyttelyisä Suomessa ja ulkomailla.
– Nyt tuntuu siltä, että on aika siirtyä uusien haasteiden pariin, taiteilija sanoo. Hän ei tässä vaiheessa halua arvioida, ovatko tulevat työt maalauksia, veistoksia vai jotakin muuta.
– Työn sisältö on tärkeätä, ei tekniikka jolla se toteutetaan, Vály korostaa.
Talazüek Ob Uzuk – City of Immortality
Julkaisuvuosi: 1997
ISBN: 951-9355-58-8
Kieli: fin, eng
Kustantaja: Porin taidemuseo
”Ihmisen historia on yhtenäinen noin vuoten kuusisataa ennen ajanlaskumme alkua, tuolloin yhden tai kahden muttei missään tapauksessa enemmen kuin kolmen sukupolven kestossa aika muuttu. Tuo ajankohta, kuusisataa ennen ajanlaskumme alkua, erottaa kaksi aikakautta kuin käsinkosketeltava esirippu. Se mikä on verhon edessä, meiden puolella on selvää, se, mikä on verhon takana täytyy arvata. Henkilöhahmot muuttuvat nopea vauhtia epätodelliksi. Tapahtuvien kontuuri hämärtyy. Oleminen muuttu käsittemettömäksi. Meillä on tarkat tiedot Konfutsen yksityiselämästä, sukupolvea vanhemman Lao-tsen hahmo katoaa hämärään. Tiedemme Herakleitoksesta vain olennaisia asioita, häntä muutamaa vuotta vanhemman Pythagoraan olemus pelkkä legenda. Ihminen kadotta siinä määrin maan jalkojensa alta. että hän luulee ettei hän olekaan maassa vaan kulkee vieraissa tähdistössä. Perustavat asiat tulevat epävarmoiksi, tapahtumat ja henkilöt ovat saavuttamattomissa. Olemassaolo on arvoitus ja aika kajastaa.
Ennen ajanlaskumme alkua kuudennen vuosisadan tienoilla tästä muutoksesta arveltiin Kiinasta Italian että historia astuu pimeän aikakauden viimeiseen jaksoon. Olemassaolo katosi, vain elämä jäi. Koko tudellisuus repesi kahtia, täysi avoimuus sulkeutui, suuret riippuvuudet katkesivat. Ällistyttävä sokeutuminen ja tylsistyminen tapahtui hyvin lyhyessä ajassa muutamassa vuodessa. Talazüekin laupunki tuhoutui yhdessä kansansa kanssa, ne jotka selviytyvät, pakenivat ikuisiksi ajoiksi.
Talazüekilaiseen aikaan liittyvä tietämys katoa nopeaa vauhtia. Ainoastaan kultakauden samea muisto on jäänyt, kaipuu, joka pyrki tasoittamaan elämän yhä kasvavaa villintymistä. Yksityiskohdat eivät katoa, nuo jotka tapahtumien kulussa aina tavallisesti katoavat. Tietoisuudesta on kadonnut se mikä tärkeintä ja mikä tavallisesti jää, aisti on kadonnut, se joka pystyy erottamaan elämän olemassaolosta, ja kadonnut on myös vaisto, se joka toteutta olemassaolon elämässä. Olemassaolon sijasta ilmestyvätkin elämän merkit. Passiivisuuden sijasta tekeminen, pehmeyden ja kylläisyyden sijasta karaistuneisuus ja askeesi, rauhaisan kasvun, rakkauden, vapaaehtoiseen kiintymyksen, hyvämielen sijasta työ, tahto, velvollisuus, kuri.”
Otso Kantokorpi :Kosketuspintoja. Viisikymmentäyksi suomalaistanykytaiteilijaa. Kustannus Oy Taide, 2003 sivu 191-193
III.
Heikki Saure
Zen ja kirjapainon siirtämisen taito – Otteita J.K.Ihalaisen elämästä
sammakko 2003 ISBN-13: 9789525194708 sivu 127 – 133
Vály on perustanut Tarihstan Akatemian, johon hän on valinnut projektia tukevia taiteilijaystäviään. Ihalaisesta tulee Tarihstan Akatemian kielitieteilijä, akateemikko J.K.Ihalainen. Tarihstanin Akatemian ohitetaan kaikkialla vähin äänin. Kukaan ei kysele mitään. Vály julkaisee Talazüekin kansalliseepoksen. Kirja sisältää sekä talazüekinkielisen että suomenkielisen version. Ihalainen vastaa Korgaj Eepoksen käännöksestä. Haluaisin tästä yhteydessä vielä kerran lausua kiitokseni Korgaj Eepoksen kääntäjälle, akateemikko Jyrki Kustaa Ihalaiselle ja akateemikko Juha Valkeapäälle, jotka ensimmäisinä yrittivät rekonstruoida talzükin kielen fonetiikkan. Ilman heidän apuaan ei talzükin kielen ja kirjoituksen selvittäminen olisi onnistunut.
(Talazüek Ob Uzuk Nekropolis)
Ihalaisen työtä helpotta se, että hän on liikkunut Talazüekin kaltaisilla aluella Mongolian vuoristossa ja Himalajan vuorilla Kashmirissa. Muinaiset eepokset ovat hänelle tuttuja. Työn nopeuttamiseksi Vály antaa Ihalaisen käyttöön tietokoneen, jossa on talazüekinkieliset aakkoset. Mutta muuten tehtävä on kaikkea muuta kuin helppo. Eepoksen tulkinnassa olisi ollut mahdollisuus edetä monia eri teitä. Ihalainen valitsee kielitieteellisen lähestymistavan. Alkuaan rrimukirjoituksella tallennettu eepos sisältä runsasti ikiaikaisia sanoja, jolle ei kielessämme löydy vastinetta. Tällaisia ilmaisuja ovat muun muassa késirgin (pässi-ihminen), késirgém (sarvipäinen ihminen) yakargum (ihmis-jumala) karég-üglén (kuolematar), ikiérkéz (kivikansa) ja öktéz-baz (sattumankaupalla-syntyminen)
Kieliopillisesti eepoksen vokaaliharmoniaa noudatavat säkeet ovat samankaltaisia kuin mongolien Dzangar-lauluissa. Samoja vokaaleja sisältävät samankaltaiset sanat vastaavat toisiaan kahdella rivillä. Kuitenkin talazüekiläisestä eepoksesta puuttuu lähes tyystin mongoleille ja turkkilaisille niin tyypillinen lauseiden loputon variointi. Tämä viittaisi mielestäni siihen, että säilyneet tekstit olisi muistiinpantu laajemmasta suullisesta perinteestä, ja että muistiinpanija olisi omatoimisesti tiivistänyt laulajan laveaa kerrontaa. Mutta tätä emme tule koskaan varmuudella tietämään.
Eepos ilmestyy myös musiikkina. Se onkin luonteva, sillä alunperin eeposta esittivät runon-laulajat. Korgaj Eepoksen loitsuaa sanoiksi Juha Valkeapää. Tarihstan Akatemia on hankeen suojelia ja varmistaa, että musiikki kunnioittaa alkuperäistä talazüekilaista esitystapaa. Muinaisissa historiankirjoissa talazüekiläisiä kuvataan, toisin kuin alueen muita asukkaita, punatukkaisiksi, sinisilmäisiksi ja vaaleaihoisiksi. Pari kuukautta Talazüek Ob Uzuk Nekropolis – kirjan ilmestymisen jälkeen tiedotusvälineet kertovat tutkijoiden löytäneen Länsi-Kiinasta heimon, joka koostuu punatukkaisista, sinisilmäisistä ja vaaleaihoisista ihmisistä.
Sándor Vályn kymmenen vuotta kestänyt projekti huipentuu näyttelyyn Turun Aboa Vetus / Ars Nova- museossa. Talazüek tekee vaikutuksen muihinkin kuin suomalaisiin. Ihalainen esittelee Vályn Helsingin näyttelyä Mongolian taiteilijaliiton puheenjohtajalle.
1990-luvun puolivälissä oli Mongolian taiteilijaliiton puheenjohtaja käymässä Helsingissä, ja lupauduin näyttämään hänelle Helsinkiä. No, me kiersimme taidehallin ja nelisen galeriaa, ja ennätimme aivan viimeksi vielä Kansallismuseoon, jonka ala-aulassa oli Sándorin varsin suuri Talazüek-näyttely. Herra kävi näyttelyn läpi hitaasti tutkiskellen, ja sitten hän tuli luokseni, puristi minua kädestä ja sanoi: „Kiitoksia. Tämä oli parasta koko Helsingissä.”
Vály palkitaan Talazüek-projektista Kritiikin kannuksin vuonna 2000. Palkinto myönnetään ensimmäistä kertaa Suomessa asuvalle ulkomalaiselle. Mutta Kritiikin kannukset ei pelasta Talazüekiä. Vály menettää työhuoneensa, ja muinaisen kulttuuri-kansan aarteet hajaantuvat ystävien koteihin. Jos näet jossain pässinsarvisen pääkallon, repalaisen kartan, erikoisen pohjapiirroksen, riimukirjaimin uurrettuja kiviä, anatomisia piirustuksia, saatta olla, että olet tehnyt talazüekiläisen löydön. Alkuperäinen Korgaj-Patsas on tällä hetkellä Ihalaisen perheen leivinuunin päällä Siurossa – hätkähdyttävä ilmestys.”
Vaikka talzükien kulttuuri on imaginaarinen, Sándor Vály ei ole tarkoittanut sitä vain leikiksi vaan suhtautuu siihen vakavasti. Hän on perehtynyt laajasti muinaishistoriaan. Hän on käynyt Egyptissä ja nähnyt mykeneläistä ja Knossoksen kulttuuria Kreikassa ja Kreetalla. Sisä-Aasian historiaan hän on erityisen syventynyt, mikä on kenties eniten vaikuttanut siihen, miltä hän on luonut talzükkikulttuurin näyttämään. Hän on vieraillut myös Altassa, Norjassa ja mainitsee Unkarista muinaisen asutun kallioalueen, jossa on nähtävänä edelleen muinaisihmisen jalanjälkiä. Vaikuttavien paikkojen ja esineiden näkeminen ei välittömästi pane taiteilijaa miettimään, miten hän itse voisi niitä hyödyntää. Ne pistävät hänet ajattelemaan asioita koko ihmisyyden tasolla. Taiteilija ei katsele muinaisjäämistöä objektiivisesti vaan tietyllä tapaa mystisellä tasolla. Hän uskoo muinaisihmisen olleen lähempänä totuutta siksi, että hän oli luonnon osa. Ihmisen suhde maailmaan oli ehjempi. Esimerkiksi tähtitaivas ja kuun liikkeet kiinnostavat Válya. Hän tietää nykyihmisen olevan kovin kiinnostunut ja vaikuttunut auringosta, mutta epäilee, etteivät kaupunkilaiset katso tähtitaivasta -sen havainnointiin ei ihmisillä ole enää silmää eikä henkistä valppautta. Tähtitaivaan katsomisella hän ei tarkoita astrologiaa, siihen hän ei ole perehtynyt.
Perfektionismi, jota nykyihminen tavoittelee, on Vályn mielestä harhakuva. Ihminen on luonut jumalakseen oman peilikuvansa, jonka taakse hän pyrkii ymmärtämättä, mitä siellä olisi. Ihmisenä oleminen on yksi muinaistiedoista, jotka ihminen on kadottanut, käsityksen harmoniasta ja jumaluudesta. Jumaluudella taiteilija ei tarkoita kristinuskon jumalaa vaan puhuu jostain laajemmasta:
Jos menemme galaksien väleissä oleviin avaruuspylväisiin, sieltäkin löytyy elämää -saattaa olla alkeellistakin, mutta elämää silti. Elämää ei ole vain maan päällä vaan koko universumissa. En usko mihinkään maan jumalaan. Tämä ei ole ajattelua, tämä on taju. Olen liikutettu maailmankaikkeuden elämästä, mistä kaikki liikkuu ja elää, universaalisuudesta. Minulla ei ole mitään ongelmaa tiedon ja uskonnon kanssa, koska tajuni ei sulje mitään pois.
Taiteilija Sándor Vály suunnittelee ja luo todellisen näköisiä, mutta imaginaarisia rekonstruktioita imaginaarisesta kulttuurista. Hänen teoksensa saattavat olla musiikkiperformansseja mielikuvituksellisilla soittimilla tai ne voivat olla tieteelliseksi kirjallisuudeksi naamioituja historiateoksia tai kansanrunoutta. Kuvataideteokset ovat piirroksia, grafiikkaa, maalauksia, veistoksia ja tilataidetta. Hän ei lokeroi eikä luokittele ilmaisutapojaan. Hän kokee itsensä lenkiksi historian ketjussa ja sanoo tuovansa esille sellaista esi-isien tietoa vuosituhanten varrelta, jota kantaa selkärangassaan. Hän mieltää ihmisen muinaistietopankiksi ja ajattelee, että kaikki se, mitä päässämme synnytämme, voi olla todellista rekonstruktiota jostakin ennen olleesta. Yksittäiset muinaiskuvat ja -esineet, joita tiedemiehemme nykyisin tavoittavat ja tutkivat, ovat muinaisajan sirpaleita, tieto kokonaisuudesta on kadonnut. Silti jossakin syvällä meidän päässämme saattaa olla täysi ymmärtäminen lukea kuvien kertoma kokonaisuus. Myyttiä on vaikea tavoittaa tieteellisillä selityksillä. Taiteilija käsittelee tiedettä ja käyttää tieteellisen kaltaisia ilmaisumuotoja fiktioissaan, koska mieltää tieteenkin olevan fiktiota siihen saakka, kunnes osaamme sanoa, mistä tulimme, keitä olemme ja mihin menemme. Tiedemaailmallakin on vain yksi tapa nähdä, se on subjektiivinen objektiivisuuden pyrkimyksessäänkö. Vály ihmetteleekin, mihin totuuteen tiede vertaa, kun ympärillämme kaikki koko ajan muuttuu.
Yhdessä Sándor Vályn piirroksessa (2000) on kuollut muinainen mahtihenkilö. Tämä makaa maassa ja veri on vuotanut tantereeseen tämän pään taakse. Veren aikaansaama kuviointi hiekassa muistuttaa peuransarvia. Piirros jäljittää aikaa, jolloin ihmisheimoilla oli omat eläintoteeminsa. Vály ei usko, että toteemi olisi alun alkaen ollut eläin vaan ihminen. Tapoihin on kuitenkin kuulunut uhraaminen. Ihmisesi-isä edellytti myös ihmisuhreja. Ihminen astui ylemmäs ja alkoi olla sivistyneempi sen hetken jälkeen, kun joku heimopäällikkö hänestä heittyvän varjon tai kuolinhetkellä virranneen veren muodossa paljastikin polveutuvansa jostakin eläimestä. Kultti syntyi ja kannibalismista voitiin siirtyä harjoittamaan hienovaraisempia riittejä, uhrata eläimiä ihmisten sijasta. Heimopäällikön sarvista lienee aikanaan kehittynyt kruunu. Fiktion ja intuition kautta Vály jalostaa ihmisen tuntemaa tieteellistä tietoa, hän tuo esille mahdollisia kehitysjatkumoita, selityksiä ilmiöiden olemassaololle.
Näyttelyssään Vály on tuonut esille myös kolme aitoa ihmisen kalloa, joille on istuttanut peuransarvet (1996/98) (kuva 36). Kaksi kalloista on pronssikautisia ja yksi keskiaikainen. Ne ovat tulleet taiteilijan omistukseen arkeologisten kaivausten yhteydessä. Tällaisia näyttelyesineitä taiteilijan moraali estää panemasta kaupan. Näyttelyssä ne palvelivat talzükkikulttuurin uskonmaailman todistuskappaleina. Miehiksi tullessaan pojat talzükkikulttuurissa todellakin saivat kantaakseen heille operoidut joko peuran tai pässin sarvet. Tytöille ei asennettu sarvia, mutta heidän initiaatiorituaaliinsa kuului yhtyminen pässiin. Ennen aikuiseksi vihkimistä kuolleet lapset talzükkiyhteisössä haudattiin omaan kalmistoonsa. Heidän kanssaan laskettiin hautaan kissa korvaamaan heidän äitejään ja hautakummulle siroteltiin pyhitettyjä villivehnän siemeniä, jotta lapset voisivat uudelleen kasvaa maasta. Kaikki taide, mitä Sándor Vály on viime aikaisissa näyttelyissään tuonut esiin yhdistyy laajaan myyttiseen taruun kansasta, jonka hän on luonut. Jokaisen esineen, maalauksen ja veistoksen yhteyteen liittyy runsas ja yllätyksellinen tarina.
Maalauksessa Jumalatar (1989) Vály rekonstruoi uskonnon syntymistä, leviämistä ja muokkautumista. Kuva on maalattu puulle öljyllä käyttäen mukana maapigmenttejä ja tervaa. Vaikutelma on arkaainen. Naisen kasvot ovat levolliset ja iättömät, niitä ympäröivät abstraktit merkit (taiteilijan mukaan “toisesta ulottuvuudesta”) ja raskaaseen kehykseen on ylä- sekä alapuolelle kaiverrettu kirjoitusta talzükkiriimuilla. – Sándor Vály on kehitellyt myös talzükkikirjaimiston, riimut, joita luetaan oikealta vasemmalle. Taiteilijan kertoman mukaan kyseessä on vain talzükkinaista esittävä maalaus, mutta sen myöhemmin löytänyt kansa on ottanut sen jumalankuvakseen. Nykyisellekään katsojalle kuvan jumaluutta ei tarvitse osoitella, siitä huokuu outoa pyhyyden tunnetta.
Keskeinen teos Vályn tuotannossa on luonnollisen kokoinen kipsinen, pigmentillä ruskeahkoksi käsitelty Korgaj-jumalaa esittävä patsas (1997) Teos oli aluksi kokovartalokuva, mutta taiteilija poisti alavartalon myöhemmin. Veistos esittää pässipäistä miespuolista hahmoa, joka on sulkenut kätensä suojaavasti paljaan rintansa ylle. Tarun mukaan talzükkijumala, linnunmunasta syntynyt Talazüek loi unessa tiedostamattaan maailman. Herättyään luomisunestaan hän oli nälkäinen ja söi pässin. Luut hän heitti nurkkaan, mutta yritti sitten luoda niistä elävän hahmon. Verisen maan ja pässinluiden sekoituksesta luomistyö onnistui, muttei sellaisena kuin Talazüek olisi halunnut. Eloon herännyt Korgaj sai kohta kumppanikseen naispuolisen Kürglen. Talzükkikansa syntyi heidän liitostaan. Jumalaksi Korgaj kohosi kamppailtuaan voitokkaasti poikansa Atyejin elämästä kuolleiden herran Akagerin kanssa tämän valtakunnassa. Korgaj-eepos (1998) kertoo kamppailun yksityiskohtaisesti.
Sándor Vály liikkuu myyttien maailmassa niin luontevasti ja uskottavasti, että katselijan (lukijan, kuuntelijan) on välillä herätettävä itseään: Tämä ei ole totta. – Mutta voisi olla, on taiteilijan vastaus. Kuolemattomuuden temppelin pohjapiirrosta (1999) tutkiessa nokkela katsoja saattaa havaita jotakin tuttua, kuin huijauksen omaista. Mutta sitä, joka havainnon tekee, oivallus hymyilyttää. Teos on pigmenttikäsitelty kipsireliefi, ilmeinen rakennuksen pohjakaava. Piirros on saanut piirteitä Knossoksen labyrintista. Mutta ennen muuta se on mikropiirin rekonstruktio.
Vály varioi ja lainailee aineksia muinaisista korkeakulttuureista ja nykypäivästä sulauttaen ne talzükkiiaiseksi sekoitukseksi. Vaikuttava on teos Kalenteri, objekti kuuntemppelistä (1999) Kipsiin valettu ja grafiittikäsitelty kiekko on halkaisijaltaan 180 cm. Teoksen lähtökohtana on mayakulttuurin jäämistöstä löydetty kalenterikiekko, joka kuvaa ajanlaskua vuoteen 2012. Satoja vuosia sisällään pitävää kalenteria on mayakirjoitusten mukaan edeltänyt neljä aiempaa kiveä, joiden kunkin sisäkehällä on ollut tieto edellisen maailmanajan päättymisestä. Vályn kivessä ei ole keskikehää. Se on kuudes “kivi”, jossa talzükit kuvasivat nykyisen maailman. “Kiven” pinnan reliefisiin muotoihin on kätketty tähtikuvioita, mutta suurin osa merkeistä on fiktiivistä, abstraktista dekoraatiota, joka kuitenkin pyrkii vaikuttamaan älylliseltä ja kertovalta, tulkittavissa olevalta.
Olennainen teos talzükkikulttuurin ymmärtämisen kannalta on kipsiveistos, myös grafiittikäsitelty, Nuori talaziiekiläinen (1999). Se kuvaa luonnollisen kokoista päätä, jonka kasvoilla on meditatiivinen zeniläisen tyyni ilme. Tällaisia kuvia myytiin kansalaisille Talazüekin torilla. Kuvan ostaja vei kotiinsa sen harmonisen tunnelman. Sándor Vály kertoo ajatelleensa tarjota tämän kaltaista Kristus-kuvaa johonkin kirkkoon. Se vaikuttaisi hänen mielestään ihmisiin toisella tavoin kuin ristillä viruvan, kärsivän Kristuksen hahmo.
Konservaattorin koulutus ja ennakkoluulottomat kokeilut ovat tuonet Sándor Válylle ainutlaatuisen materiaalintuntemuksen. Hän saattaa käyttää töissään lähes mitä hyvänsä uusiomateriaalia ja maskeeraa sen näyttämään haluamaltaan. Hän sanoo, ettei materiaalin valinta riipu hänen haiustaan vaan siitä, onko hänellä varaa ostaa jotakin vai ei. Keksiminen ja selviytyminen tuottaa hänelle iloa. “Taide ei synny rahasta”, taiteilija toteaa lakonisesti.’ Jo Unkarissa ollessaan hän tottui elämään varsin vaatimattomasti. Apurahoja oli turha odottaa. Taiteilija, joka koko ajan odottaa jotakin rahaa, ei tee mitään, Vály sanoo. Sándor Vály on luonut kokonaisen kulttuurin.
Jarmo Laaksonen
Talazüek ob Uzuk – City of Immortality
There is something puzzling about Sándor Vály’s being. When I first met with him I thought that he must be damn nervous about things. He was sitting on the edge of the chair in very stressed manner fumbling occasionally with some papers, looking like he could jump up like a spring in any second, and turn around tearing his hair and swearing coarsely. But he was just sitting and listening to me. He even said something at times, but above all he was just looking at me all the time. He has a very intense and intelligent look, he must see a lot, I thought. I did not introduce myself. Not that I recall.
The future of exhibition seemed to be at stake. Sándor’s was afraid that things would go wrong again or become more complicated for some trivial reasons that had nothing to do with him. He had worked long and intensely with his project and now, the outcome was ready to be presented publicly. This public presentation was very important; before that he could not calm down, without all the years and thousands and thousands of working hours being wasted. The works of art that had been created in those years would never become alive, in fact they would never even exist. At least they would not be works of art. People would have to see them, at least once, then the goal would have been reached, doors could be closed and the process would be finished. – Not because of the importance of publicity or audience in itself, but because of the fact that then he could be satisfied and really believe that he has finished what he has started.
In order to survive in a community one has to follow certain rules. Also an artist has to follow the rules of an artistic community. Sándor’s way of expressing himself does not fit in very well, it is difficult to categorise his form of art. Sándor’s exhibition, Talazüek ob Uzuk – City of Immortality that came true in spite of some difficulties, looks like archeological and historical exhibition at first sight. Dim lighting, the form and position of the objects, the colour of the walls, everything refers to it. Only a closer look at the objects tells the viewer that it is an art exhibition. But it is really not as simple as that. Most of the presented material is hand – made by Sándor, but some objects or parts of them are really old. Also some of the historical references are based on reality. The viewer has sometimes problems in drawing the line between fiction and reality. In fact, this is one of the most interesting aspects of the exhibition. The story of Talzüks is fiction but the objects they left behind are all real, some of them new, some of them old. They are all individual works of art representing various techniques, so they are, without exception, magnificent examples of craftsmanship. What they tell the viewer, depends totally on the context. As a collection, they express above all the complicated thinking work that has resulted in the actual works of art. Individually they might seem a bit rootless, but, however, they are fascinating and mysterious in a unique way. In a way, they are universal symbols of man’s need to understand his existence, symbols that are not tied to time and space.
Some people want to call Sándor’s works conceptual art, but in my opinion the term gives too narrow an idea of what his art is about. To me, Talazüek ob Uzuk – City of Immortality was above all the artist’s self-portrait, an installation that in its massivity and multiplicity makes a person stop. The exhibition presents the artist’s exceptional purposefulness and his amazing ability to learn new things, his endless curiosity and thirst for knowledge and above all, his fury that has helped him in completing this project. In addition, the exhibition is a sign of courage to be different, to do things that are important to oneself but that easily cause misfortunes and frustration.
Sándor once told the press that the exhibition originates from a question which puzzled him already when he was a child: „What is death?” I do not know if he really meant it, but it seems believable. It also contains a glimpse of a great sense of humour and self-irony on both personal and collective level. In search of the meaning of life and death a person can extremities, he can „create” a whole culture like Sándor did and notice in the end the answer was the search itself and its traces in time: works of art.
Ilkka Tikkanen Assistant Curator Museum Ars Nova
Sándor Vály’s trips to the east
The Hungarian professor, Jenő Henrik Schimfeld (1821 – 1903) made several excursions to the mountains of Tien-san, to the usufructuary land of the Uiguri, starting in the 1850’s. On these trips, he was often told stories by the mountain people about Talazüek, the mythical city. He got attracted by these stories to such an extent that he decided to undertake even more excursions to those unapproachable regions in the search for mythical city. As far as is known, professor Schimfeld never found the city of Talazüek.
In 1989, Mr Sándor Vály from Hungary became interested in the explorations of Schimfeld and in 1990; he set for his first trip to region situated in the bordering mountains between Kyrgyzstan and China. In the spring of the following year, the exploration party actually found a ruined city which, then, proved to be Talazüek. It was estimated that the city had been built in the 9th century in the Christian era. The most astonishing finds that were made also included the famous skulls with horns which gave an indication of the archaically totemic, religious ceremonies of the local culture.
I met with Sándor Vály in the autumn of 1991 right after he had returned from his voyage, weather-beaten and weary. Taking my interest in languages, I asked him straight away to speak some words in the Talazüekian language, which he had found, inscribed on a stone. The Talazükian language sounded more angular and harder than Mongolian, which I know fairly well, and these two languages are written in completely different ways.
Then he revealed me a very bewildering detail of his researches: According to the writings, the Talzüks were white, red-haired and blue-eyed which makes them clearly different from the neighbouring Turkish tribes. Vály also told me that the Kyrgyztanis had once been blond and blue-eyed before they mixed with the Turks in the 8th century.
Two years before, I had wandered in area Karakorum in Gilgit and its surroundings and come across a similar, „strange” tribe in the midst of all those mountain peoples. They called themselves the Hunza. They were typically white in skin, blue-eyed and either blond or red-haired. The Hunza had apparently dwelt these hostile mountains for more than one thousand years.
Sándor Vály’s next trip to Kyrgyzstan in 1994 was – if only possible – even luckier and more fruitful than the first one. In the vicinity of Talazüek the exploration party discovered another city, older than Talazüek, built approximately in 560 B.C.E. It later proved to Ob Uzuk, the city of Dead. The later researches have shown that it was Ob Uzuk which finally opened the gate to the beliefs and the religion of this mysterious Central Asian people.
What is exciting is the constant reoccurrence of the same spiral form in the religion, beliefs and architecture of the Talzüks. From ram horns to resurrection, from stairs to ornaments. This spiral form has been compared by Allen Gordon, the researcher, to the I Ching, the Mayan calendar and to the form of the DNA. It may be that what we have here is one of the oldest impressions (or patterns) of life, which, freed of all religious and dogmatic bonds, is common to all peoples of Earth.
The Talazükian death cult is very Central Asian and yet uniquely and dramatically theatrical. In Ob Uzuk, the world of the dead, the dead sleep a „deep sleep” before the next life. This made the inhabitants of Talazüek literally „ Awoken Sleepers”. In some interesting way, this reminds me James Joyce’s Finnegan the Giant who dreams a dream of the reality and manages this process by means of the awakening. The reversing time of the world of the Talazükian dead fascinatingly reminds one the ever-returning, rewinding consciousness of Finnegan.
In 1998, after Sándor Vály had returned from his last exploration, I entered upon a large task, namely the translation of the Talazükian Korgaj epic into Finnish. One of the most mysterious of the epic was its very theme: immortality. Perhaps the most insane dream of all mankind, immortality, is present also in the heroic poetry of the Central Asian peoples, e.g. Kyrgyzstanis and Mongolians.
The Faustic battle between life and death becomes the central topic of the Korgaj epic which, again, poses us new questions: Where did this magnificent, in a strange way sagacious culture disappear? Did the tribe of Talazüks wander to Karakorum or elsewhere in depths of the mountains to establish a more modest, more nomadic kind of culture?
Sándor Vály’s trips to Kyrgyzstan, his search for a mythical town and a mythical culture closely remind me of another mythical place of immortality: Shangri La. In Sikkim, I heard a story of this Ladakian lama who was chosen to „open” the gate of Shangri La. This happened in the 1980’s. The lama and his entourage entered Sikkim and climbed up to the mountains ringing Kanchendunga in order to open Shangri La with solemn ceremonies. Down came an avalanche and swept the whole party away.
Sándor Vály’s explorations, pieces of work and exhibitions of the Talazükian culture have remarkably enriched our knowledge of the Central Asian tribes’ cultures generally and especially of the death cult. What still lies buried by the centuries, now beyond our access, may one day show itself to us alive and whole – like the life of ancient Egypt does today.
In 1995, the Chairman of the Mongolian Artists’ Association from Ulan Bator visited us in Helsinki. Naturally, he was interested to see the art exhibitions Helsinki had to offer at that time so, the whole day, I had the pleasure of guiding him around in the art labyrinths of Helsinki. Last, we visited Sándor Vály’s exhibition of Talazüek in the National Museum of Finland. He took himself a lot of time to concentrate on the exhibition grunting and nodding in a way typical of him. In the end, he held out his hand and shook mine saying: „ Thank you! This was the best of all!”
J.K.Ihalainen
Talazüek – from a semiotic point of view
Hereby I deal with the complex of the Talazüek phenomenon as a process of generating signs and significations. It is important to differentiate between a deep level and its projections on/ with the help of the surface level and the manifestation level. By “deep level” we mean the mental process that creates out the mental energy a special universe of Talazüek that manifests itself through different sign systems like language, music and form. The manifestation level is realized through the concrete objects of this culture, thanks to the reconstruction of Sándor Vály.
On the deep level we find a creative energy with the characteristics of the zodiac Aries, that we can interpret according to the science of astrology as a very fiery and brave, very emphatic but impulsive, very provocative and dynamic principle. The physical analogue of this Zodiac is the head of the body, or the top of the mountains. No wonder that the men of Talazüek are imagined with ramhorn, living in high mountains. It is enough to look at the representation of the Principle of Aries in the alchemy, where we often find people with horns. The zodiac of Aries is a positive, masculine sign, and the society of Talazüek has indeed a patriarchal structure.
We should also not forget that the astrological time before Christ is called the time of Aries (= ram). And the history of Talazüek seems to begin with this era. The first city of Talazüek seems to be the semiotic chora, in the terms of Kristeva, possessor of the Knowledge, where “no miracle is impossible”. This is the actual time of the mental system, where whatever one produces mentally already exists. On this level the problem of disharmony comes from the hierarchy and not form the complementarity represented through Ob Uzuk and Talazüek. As the epos shows the so – called semiotic square of life / non –life contrarious / contradicted toDeath / non – death will be simplified to the complementarity of life and death – life.
The surface level means the narrative structures of the Talazüekian world, that is covered by the chaos of time and change. This archeological world existing personally and collectively, too, incorporates the possible documents that one finds going into one’s “talazüekian” self. We are rich with ritual imprints, with archaical words, forms, melodies absolutely different from that of the actual society. The first book of Sándor Vály printed in 1995 gives detailed descriptions about the geography, history, rituals, architecture, beliefs of Talazüek. The author uses a very clear and consistent scientific language that changes the relations between real and fictitious, personal and collective, historical and spiritual. The book is rich in details of an area studied only by few. Hereby Vály demonstrated the power of the deep level, that creates unambiguous, living structures. This is a very special archaeology that works from inside, from the dept and opens a spiritual surface,
The manifestation level is very rich in fascinating material. A whole universum is opened in front of us through the nearly polyhistorical work of Sándor Vály. The connotative and denotative meanings of the objects lead us in many different ways and of course not only for the semioticians but also for others it is a real paradise. As a semiotician one can analyse them as signs consisting of a signifier with an archeological- / pseudo- / artistical- / psychological signified. In the way we build up our signs, we create different significations.
Structurally the archeological work of the academician Sándor Vály shows the opposite direction that Barthes supposed to exist in the creation of mythologies. In the Vály- an semiosis the shown mythology plays the primary denotative system. This is how the world is set on its top, and the end may be beginning, and the life the eternity itself.
Johanna Domokos
What drives us?
“So let your cup never be less than full, son, and do not rest content with what men tell you. Trust rather to your own clear eyes.”
(Mika Waltari – Sinuhe, translation by Naomi Walford, 1954)
We do things. Because, in sprite of everything, life is just doing things…Why are we so obsessed with doing things? Big parties and long fasts. An exhibition, a list, a fast, an exhibition, a list…So many destroyed images! There is nothing to hide them in, they are just being eaten by everyday routines.
Fire. Ten, twelve years I have watched us, I watch the man with whom the only thing I share is the joy of wild debates. In these debates, heads and cultures go down in seconds and holy matters and religion fall like slender, paralysed flies in autumn. Gory, magnificent debates, they are great moments in the human understanding, littleness and pettiness. It is true that are old-fashioned and sometimes very light-minded, but I have not found a greater, purer and more sincere pleasure in this world yet…
And Talazüek exists. After ten years I can finally say it out loud: Talazüek exists. No more will I have to grin significantly under my nose, but I can say it out loud: there is no travel agency that would fly You, my Dear Friend, to Talazüek. Instead, You will have to go from one exhibition to another, read the Korgaj epic, look for this person, the only one who has been there. If you, my dear Mrs / Mr / Friend of mine, are interested in this culture of an ancient people, its everyday routines and celebrations, You must listen to him, who is not You. You must struggle with his thoughts, nature and cultural differences because for him the devil and Satan mean different things than for you. So do words like God, Death, Life, Culture and Justice. You must win the absurdity of Talazüek’s being. It will not be easy but it will not be impossible, either.
Talazüek is different – it is not even in Europe! The only way to get there is the old way they used hundreds of years ago when people knew the world from travellers’ tales and experiences. (In fact, this happens nowadays, too, we just do not talk about it, since the present time has always been the newest and the best and the wisest and the blindest). Understanding Talazüek is possible only when we accept the existence of culture that is based on mere esthetical values. I’m referring to old aesthetics, which was very close to beauty, Talazüek is a place where no everyday routines; there was just the fire and the celebration. The breakfast was a sacrifice; every moment was a wedding or funeral. If this is too much, if You do not have time for such an adventure, I suggest a nice trip to the Canary Islands and a peaceful study of the plants, tourists and hamburger restaurants there, or a trip to another place made harmless and safe where the existence costs only money.
Only one person has been to Talazüek and only he can tell us about this world, about his experiences, his luck and his misfortunes. But first you must learn to listen to him.
Talazüek was unbelief; as Sándor said: “paganism”. What might faith be then, if Talazüek was just unbelief with all the monumental buildings, with its mighty, unnatural, yet human order, with its knowledge, its endless columns, its thousands and tens of thousands of mummies, its clay tablets, skeletons, horned skulls, strange music, language?
But Talazüek. Talazüek is fully and deeply human. If its story puzzled some people, I think it was the humanity in it that puzzled them. So it has not misled anyone! In my opinion it is very important that people understand this. Yes, and I also think that this was the transparent thing in the whole story, it was too warm, too personal, too…human. Existing. It is close to the place where reality and mystery meet for a moment and science cannot help, but where the soul starts to tremble and a smile appears in the corner of the mouth. I meant this when I spoke about a “mighty, unnatural order” – which is in fact as natural as disorder. Funny, isn’t it? In fact I was occasionally wondering and considering it a criticism, how few people heard this voice and found the solution. Or is it our ears, or our discussions, that we are unable to hear the harmony of existence? Are we blind to beauty? What kind of possibilities do we have to know this world, if we still after so many millenniums just through it without any emotions? Was the poet right after all, who said in 1934:
“I think it is necessary that the culture will be buried soon, as were the buildings of Hellas; and some day, another, later age will dig it up again. A lovely day, but deadlier than the plague, has been shining since the days of Dante? The mankind deserves a healing night already. Art and thinking are a sickness, only stupidity can heal the mankind. After the Greek-Roman era Jesus Christ gave this stupidity – injection; today they are waiting for a new Christ and Middle Ages. – So according to my theory, after a sick era, an empty – healthy era will begin and will continue ad infinitum. What do You say to that?”
(Sándor Weöres, 22 October 1934)
I am just asking if it is possible that the second World War has given us this stupidity – injection? Is it possible that a new Divine Age began in 1945, and we are living new Middle Ages now? I am just asking, but I do not have any answer to that question.
Maybe we just have too little time…Life today is very busy, running and galloping around. We are far too busy, there is too much to think about…but is there anything new about this? Were we not as busy in 1934, or 1917, or 1905, or 1848, or 860, or 33? To be busy or to live the Dark Ages? Is there any real difference between these two things? Must everybody be able to see, or is it enough that “some, chosen ones” see and “the others – the rest“ just wonder, or do not even wonder, but are just busy doing their things?
Either this I do not know.
For me Vály is a clear colour among the colours of the world; a spot that I look at with pleasure. And Talazüek is a clear, fresh and individual colour as well. Complicated, suspicious, but there is no reason to argue about colours. A colour is a colour, beautiful is beautiful and endless. It is beyond the limits of language, or in fact it goes beyond the limits of language. It is indisputable, because it exists. Talazüek is social criticism, aesthetics and so mush more. And its existence is indisputable. This was the only thing I wanted to say, everything else was nonsense.
My Dear Friends, enjoy your time in Talazüek!
Zoltán Márkus Academician
Academy of Tarihstan
J.H. Schimfeld Society
Talazüek Folk Music
